Suden metsästys kuohuttaa. Eduskunta hyväksyi loppuvuodesta metsästyslain muutokset, joissa suden metsästys sallitaan alueellisilla kiintiöillä ja myös karhun, ilveksen, ahman ja saukon metsästys mahdollistetaan poikkeusluvin. Suden metsästys alkoi heti vudenvaihteen jälkeen, kun eri alueille on asetettu yhteensä sadan suden metsästyskiintiö, ja suurin osa kiintiöstä on jo kaadettu.
Tässä lainsäädäntöprosessissa meni hyvin monta asiaa pieleen. EU-lainsäädäntöä ei täysin huomioitu. Asiaa kiirehdittiin muun muassa jättämällä hyvään lainsäädäntötapaan olennaisesti kuuluvat vaikutusarviot ja asiantuntijakuulemiset pois. Päätöksenteon pohjana ei käytetty parasta saatavilla olevaa tutkimustietoa. Näitä virheitä on vihreästä eduskuntaryhmästä ainakin Tiina Elo hyvin nostanut esiin.
Vihreistä myös Silja Keränen on kommentoinut asiaa osuvasti. Ihan kaikkeen asian ympärillä käytyyn viestintään en kuitenkaan ole ollut tyytyväinen, joten haluan nostaa keskusteluun muutamia peruskysymyksiä.
Suden ja ihmisen välisen rinnakkaiselon on turha olettaa olevan ongelmatonta
Aloitetaan sudesta. Laji tuntuu herättävän ihmisissä valtavia intohimoja, niin että järjellinen keskustelu turhan helposti hautautuu loputtoman inttämisen alle.
Oma ajatteluni lähtee kahdesta vahvasta perusasiasta:
- Susi kuuluu Suomen luontoon ja sen tulevaisuus siellä tulee turvata.
- Sudet väistämättä aiheuttavat vahinkoja ihmisille ja varsinkin kotieläimille.
Nämä kaksi tekijää yhdessä tarkoittavat, että tarjolla ei ole helppoja ratkaisuja. On hyväksyttävä, että ihmisten asuttamilla alueilla susipopulaatioiden ei voi antaa kasvaa täysin vapaasti, vaan joskus suden on väistyttävä ihmisen tieltä. Toisaalta myös jonkin verran haittoja ihmisille on voitava hyväksyä, eikä näitä todellakaan kannata vähätellä. On surullista nähdä, kuinka luontoväki toisinaan intoutuu pilkkaamaan vaikkapa koiransa menettäneitä metsästäjiä. Meidän on pystyttävä paremmin toisiamme ymmärtävään keskusteluun.
Ihan puhtaan luonnonsuojelun kannaltakin susiin liittyy ristiriitaisia tilanteita, kun vaikkapa tiettyjen perinnebiotooppien hoito lampaita laiduntamalla estyy susien vuoksi. Metsäpeura on myös laji, jonka elinmahdollisuuksiin susikanta olennaisesti vaikuttaa.
Niinpä yksi asia, jonka haluan kuulla myös vihreiden poliitikkojen sanovan ääneen: susikannan kasvaessa sitä on ennen pitkää alettava metsästää.
Miksi pidän tämän ääneen sanomista tärkeänä? Koska metsästyksen vastustus kuulostaa muuten helposti “suden huutamiselta”. Vaikka omat argumentit olisivat kuinka pätevät ja tutkittuun tietoon nojaavat, ne jäävät helposti kuulematta, jos vaikutelma on, ettei todellinen motiivi löydy tuosta faktaperustasta vaan tunnepohjaisesta vastustuksesta. Jos on sitä mieltä, että 500 suuruusluokassa olevan susikannan kohdalla on liian aikaista aloittaa metsästystä, ei kannata kuulostaa siltä, että vastustaisi asiaa ihan samoin, olisi susien määrä sitten 50 tai 5000.
Toivoisin hedelmättömän vastaan/puolesta-väittelyn sijaan enemmän keskustelua vaikkapa luvusta 273. Tämä luku on Maa- ja metsätalousministeriön määrittämä viitearvo niin sanotun suotuisan suojelutason säilyttävälle susikannalle. Jos kyseinen luku hyväksytään ja asetetaan tavoitteeksi pitää susikanta niin pienenä kuin se kestävästi on mahdollista, voi nyt tehtyä päätöstä suden kiintiömetsästyksestä pitää oikein mitoitettuna.
Tässä päättelyssä on kuitenkin kaksikin kohtaa, joista olen eri mieltä: varsinkin Suomen kokoisessa maassa, jossa eri alueiden osapopulaatiot jäävät helposti melko erillisiksi, kyseinen viitearvo kuulostaa huomattavan matalalta. Toisaalta en myöskään asettaisi tavoitteeksi eläinpopulaation pitämistä sellaisella tasolla, että se juuri ja juuri selviää vaan reilustikin korkeampana.
Poliittisessa keskustelussa tätä pohdintaa on näkynyt vähän, ainakaan luontojärjestöjen tai kiintiömetsästystä vastustaneiden poliitikkojen taholta. MTK ja Metsästäjäliitto ovat kyllä puolustaneet vielä alhaisempaa viitearvoa. Tässä kohtaa täytyy antaa kiitosta WWF:lle, jonka syksyisestä tiedotteesta tällainen kannanotto löytyy: he esittävät tieteellisesti perustellummaksi suotuisan suojelutason rajaksi 500 sutta.
Suden ihmispelko
Yksi keskeinen ajatus, jonka itsekin allekirjoitan, on että suden ihmispelko täytyy säilyttää.
Sutta on pelätty, vihattu ja metsästetty Suomessa todennäköisesti jääkauden väistymisestä lähtien. Sama koskee koko Eurooppaa, eikä ole sattumaa, että vanhat sadut piirtävät kuvan sudesta nimenomaan pelon kohteena. Tämä ihmisten vaino sutta kohtaan on epäilemättä myös muokannut suden perimää, niin että susi onkin pitkään ollut vahvasti ihmistä karttava eläin. Pidän varsin uskottavana metsästäjien usein korostamaa ajatusta, että suden ihmispelko kannattaa säilyttää metsästyksen avulla.
Välittömään vahinkojen syntymiseen vaikuttaa toki myös laumadynamiikka: laumassa elävät ja yksittäiset sudet käyttäytyvät eri tavoin, ja on mahdollista että susilaumojen hajoaminen metsästyksen vuoksi lisääkin vahinkoriskiä ainakin lyhyellä aikavälillä. Oma asiantuntemukseni ei riitä ottamaan kantaa tähän. Toivon, että riistantutkijat tekevät työnsä hyvin, niin että tähänkin asiaan saadaan selvyys tulevien susikannan sääntelyä koskevien päätösten pohjaksi.
Tutkimusta tarvittaisiin myös erilaisten metsästystapojen vaikutuksesta saaliin valikoitumiseen. Oletusta, että vähiten ihmisarat yksilöt tulevat helpoiten ammutuksi, voi usein pitää uskottavana, mutta esimerkiksi perinteinen lippusiima nojaa välineenä vahvasti olemassaolevaan ihmispelkoon. Voiko sen käytössä itse asiassa olla riskiä, että metsästys valikoikin saaliiksi arempia yksilöitä, kun taas vähemmän ihmishajua pelkäävät yksilöt menevät siimasta läpi?
Asiaa voi lähestyä myös riskien näkökulmasta. Metsästäjien piirissä halutaan pitää yllä kykyä susikannan hallintaan etupainotteisesti, etteivät vahingot äkillisesti räjähdä käsiin. Luonnonsuojelijat taas haluavat minimoida riskin susipopulaation sukupuutosta tai liiallisesta geneettisestä kaventumisesta. Näiden tavoitteiden välille on löydettävä poliittinen kompromissi.
Mitä siis itse tekisin?
Mitkä ovat omat näkemykseni asioista? Allekirjoitan ainakin seuraavat periaatteet:
- Lainsäädännön tulee perustua parhaaseen käytettävissä olevaan tutkittuun tietoon.
- On noudatettava hyvää lainsäädäntötapaa, joka takaa tämän toteutumisen.
- EU-lainsäädäntö on huomioitava kansallisia lakeja säädettäessä.
- Epäselvällä pohjalla olevat viranomaispäätökset on pääsääntöisesti voitava viedä oikeuslaitoksen tutkittavaksi.
Näissä asioissa yhdyn siis edellä mainittuun Tiina Elon ja vihreän eduskuntaryhmän kritiikkiin lainsäädäntöprosessia kohtaan. Toki ymmärrän myös, että joskus on tarpeen toimia nopeasti. Esimerkiksi koirasusien tapauksessa tai välittömän turvallisuusuhan muodostavien yksilöiden kanssa on syytä olla mahdollisuus poistaa tietyt yksilöt nopeasti. Yksittäiset vahinko- ja turvallisuusperusteiset poikkeusluvat ovat kuitenkin olleet keinovalikoimassa jo aiemminkin, ja tätä puolta olisi voinut kehittää edelleen.
Samanaikaisesti pidän uskottavina myös ainakin näitä sudenmetsästystä kannattavilta kuultuja väitteitä:
- Suden ja ihmisen toimiva rinnakkaiselo edellyttää, että susi pelkää ihmistä.
- Suden ihmispelko taataan todennäköisesti parhaiten metsästämällä sitä.
Tämän sanoessani en ota täsmällistä kantaa siihen, kuinka suuri susikannan tulisi olla tai milloin metsästys tulisi aloittaa – tätä varten haluaisin ensin perehtyä asiaan paremmin. Muiden vihreiden poliitikoiden tavoin vaadin, että tässä on huomioitava paras tutkimustieto, jolla taataan elinvoimainen susikanta Suomessa. Maa- ja metsätalousministeriön määrittämää 273 suden viitearvoa en pidä luotettavana vaan enemmänkin poliittisesti motivoituneena. Tämänhetkisen käsitykseni mukaan tavoiteltava susikanta on nykyistä noin 500 suden suuruusluokassa olevaa kantaa jonkin verran korkeampi.
Suomen susikanta oli hyvin pitkään niin alhainen, että populaation selviäminen oli käytännössä kiinni Venäjän puolelta tänne siirtyneistä eläimistä. Kun se nyt on vihdoin saatu toipumaan hieman vakaammalle tasolle, kannattaisi varoa vaarantamasta tätä myönteistä kehitystä äkkikäännöksillä. Kannanhoidollisen metsästyksen aloittaminen tässä vaiheessa ja tässä laajuudessa tuottaa enemmän riskejä kuin vähentää.
Yleensä ottaen eläinlajeilla, joiden kanta on ollut heikko mutta nyt toipumassa, kannattaisi metsästys aloittaa varovasti, niin että kanta metsästyksestä huolimatta jatkaa vahvistumistaan. Tällainen hallitun kasvun tavoittelu olisi erityisen perusteltua suden kohdalla, varsinkin jos motivaationa on ihmisarkuuden säilyttäminen – sehän ei sinänsä vaadi pientä kantaa, vaan että vähiten ihmisarat yksilöt karsiutuvat pois. Nyt asetettu kiintiö näyttää kuitenkin olevan mitoitettu niin, että tavoitteena on susikannan pienentäminen, ei hallittu kasvu. Tämä on vastuutonta riistapolitiikkaa.
Siinä kohtaa, kun tutkimustiedon valossa kanta voidaan todeta riittävän vahvaksi, olisin kyllä valmis painamaan nappia metsästyksen jatkumisen puolesta ja vaikka itsekin osallistumaan suden metsästykseen.
Voin tässä kohtaa todeta, että kuulun kahteen metsästysseuraan, joista toinen on mukana nyt käynnistyneessä suden kiintiömetsästyksessä. Minullakin oli mahdollisuus olla mukana, mutta ainakaan tänä talvena en ole susijahtiin lähdössä.
Entä muut suurpedot ja ne saukot?
Yksi lakimuutoksen paljon kritisoitu puoli oli, että sudenmetsästyksen yhteydessä samaan lakimuutokseen niputettiin lähes olemattomalla valmistelulla myös karhun, ilveksen ja saukon metsästyksen salliminen. Tämä oli selvä virhe. Jos suden kohdalla kiirettä selittää halu päästä toteuttamaan jahti jo tänä talvena, näiden muiden lajien kohdalla sellaista mahdollisuutta ei missään vaiheessa edes ajateltu olevan, eikä asiaan ollut mitään muutakaan erityistä kiirettä esim. vahinkojen vuoksi. Niinpä asian olisi hyvin voinut valmistella kaikessa rauhassa, tutkimustietoon nojaten ja hyvää lainsäädäntötapaa noudattaen.
Erityistä pöyristystä joidenkin puoluetoverieni keskuudessa aiheutti myös saukon päätyminen samaan lainsäädäntöpakettiin suurpetojen kanssa. Tämä johtui lähinnä teknisistä syistä: saukon suojelustatus on määritelty samassa EU-direktiivin liitteessä kuin karhu ja Ilves, ja nämä katsottiin johdonmukaiseksi käsitellä yhdessä.
Itseäni se, että näitä lajeja aiotaan tuoda metsästettäväksi, ei mitenkään erityisesti pöyristytä. Pohdin nyt asiaa ottamatta kantaa EU-säädöksiin, ja jätän jälleen riistantutkijoiden määritettäväksi, minkä kokoista ilves-, karhu- tai saukkokantaa voidaan pitää metsästyksen hyvin kestävänä ja missä laajuudessa. Yleisenä periaatteena pidän aivan perusteltuna, että asiaa valmistellaan ja lajien runsastuessa metsästys ennen pitkää sallitaan. Vaikkapa karhun kaltaisen suurpedon kohdalla ihmisarkuuden ylläpito tekee metsästyksestä jossain kohtaa välttämätöntä.
Tietysti päätöksentekoon vaikuttaa myös poliittinen tahtotila. Saukon kohdalla erityistä on, että juuri ketään ei ole moneen vuosikymmeneen tuntunut kiinnostavan aloittaa saukon metsästystä. Silloin myöskään mikään taho ei käytä poliittista pääomaansa asian ajamiseen. Kun eläimestä ei myöskään ole kenellekään juuri harmia (kalanviljelylaitoksia lukuunottamatta, joille jo myönnetään tarvittaessa poikkeuslupia), ei liene mitään syytä ainakaan hätiköiden muuttaa nykytilaa.
Metsästysrajoitusten tulisi perustua parhaaseen tutkimustietoon – ei ideologiseen kannatukseen tai vastustukseen
Olennaisin huoleni asian ympärillä velloneesta poliittisesta keskustelusta on, että asiapohjainen argumentointi hautautuu tunteisiin vetoavan populismin alle. Päätöksiä ei tule tehdä identiteettipolitiikan vuoksi, vedoten ihmisten pelkoihin ja mielikuviin söpöistä tai pelottavista eläimistä, vaan ne tulisi perustaa luonnontieteellisiin faktoihin. Olen seurannut suomalaista metsästyslainsäädäntöä kohta 40 vuotta, ja siinä on välillä tapahtunut oikein hyvääkin kehitystä: metsästystapoihin ja -aikoihin on tullut joustavuutta, runsastuneita lajeja on otettu takaisin metsästyksen piiriin ja vähentyneitä rauhoitettu. Haitallisten vieraslajien pyyntiä on helpotettu.
Viime vuosina on kuitenkin vahvistunut vaikutelma, että poliittinen keskustelu eri eläinlajien metsästyksen sallimisesta tai rauhoittamisesta nähdään aivan liian usein valtapelinä, jossa paalutetaan omaa reviiriä keinoista välittämättä – betonoiden kaikki tehdyt päätökset saavutettuina etuina ja vastustaen vastapuolen järkeviäkin esityksiä vastaavien paalutusten pelossa.
Paljon parempi malli olisi sellainen, jossa lajeja voitaisiin melko kevyesti siirtää rauhoitetuista metsästettäviksi tai päinvastoin, päivittäen tilannetta aina maailman muuttuessa ja uuden tutkimustiedon kertyessä. Keskustelu keskittyisi asia-argumentteihin ja metsästys kohdistuisi niihin lajeihin, jotka metsästystä kulloinkin parhaiten kestävät.
Ihanteena voi pitää tapaa, jolla kanalintujen metsästysajoista Suomessa päätetään: tuhannet vapaaehtoiset laskevat lintuja riistakolmioilla joka kesä, näiden laskentojen perusteella tutkijat määrittävät riistakantojen tilanteen, ja päätökset syksyn metsästysajoista pystytään tekemään ajantasaiseen tietoon perustuen. Tämä on suomalaisen riistahallinnon kansainvälisesti tunnustettu vahvuus.
Itse olen luonnonsuojelija, jolle metsästys on vahvasti oman luontosuhteeni ytimessä oleva positiivinen asia. Tiedän, että on myös metsästäjiä, jotka ovat luonteeltaan vähemmän luonnonsuojelijoita. Ja on luonnonsuojelijoita, jotka näkevät metsästyksen hyvin kielteisesti. Kaikkiaan kuitenkin suomalaiset luonnonsuojelijat ja metsästäjät voivat useimmiten olla alkuperäisen luontomme varjelussa samalla puolella. Tämä ei ehkä näy Instagramissa, mutta se näkyy monenlaisessa ruohonjuuritason yhteistyössä. Meillä on paljon potentiaalia tehdä yhdessä luonnostamme elinvoimaisempi. Ei pilata sitä alistumalla turhien identiteettisotien välineeksi.
***
Kirjoittaja on Maaseutu- ja erävihreiden hallituksen jäsen sekä Talousvihreiden puheenjohtaja, jolle metsästys on keskeinen osa luontosuhdetta. Kuvassa näkyvä hattu on tehty Saimaalta ammutusta kanadanmajavasta, joka on nykyään luokiteltu haitalliseksi vieraslajiksi.