Joulukuussa tuli täyteen neljä vuotta Suomessa. Kymmenen ulkomaan vuoden jälkeen oli ihana palata kotimaahan, joka kaikissa onnellisuus- ja koulutustilastoissa loisti kirkkaimpana tähtenä.
Paluukulttuurishokki ei olisi voinut olla suurempi. Lehtiä lukiessa ja uutisia katsellessa välittyikin kiusaava ja vihaava Suomi. Oli koulukiusaamista ja esikoulukiusaamista, työpaikkakiusaamista ja jopa vanhainkotikiusaamista.
Suomi vihasi homoja, mamuja, ituhippejä, telaketjufemakkoja, koiranulkoiluttajia, pakkoruotsia ja etenkin ostarilla hengailevia nuoria. Lista on loputon.
Keittiöpsykologin taitoni eivät riitä analysoimaan tätä. Varsinkin kun oma kokemukseni on aivan toisenlainen. Uusi tulokas kaksikulttuurisine perheineen on otettu hienosti vastaan, ja omassa suomalaisessa juroudessaan ihmiset ovat olleet varsin ystävällisiä.
Small talk alkoi välillä olla isossa maailmassa jo rasittavaa, suomalainen kun kaipaa hiljaisuutta ja möllöttämistäkin.
Väitän, että suurin osa suomalaisista on oikeasti onnellisia. Siitä ei vain pidetä meteliä eikä paukutella henkseleitä. Kel onni on, se onnen kätkeköön, sanoo vanha sananlaskukin.
Nuori kansa on oppinut arvostamaan elämän pieniä, hyviä hetkiä ja kun oma elämä on suht´ mallillaan, niin mitäs sitä kohkaamaan.
Miksi Suomi näyttäytyy niin vihaisena mediassa? Vihasta saadaan ainakin paremmin myyvät otsikot. Kuka nyt ostaisi lehtiä, jonka otsikko julistaa: “Köyliöläinen kahvikupposensa äärellä: elämä on ihan ok”.
Kun taas vihjaus aseista suuren susi-illan yhteydessä aikaansaa jo riemastuttavan määrän klikkauksia nettiartikkelissa.
Toinen havaintoni on, että viha näkyy mediassa sykleittäin. Tasaisen jakson aikana usko onnellisesta Suomesta palautuu. Mutta sitten tapahtuu jotain, mikä kiihottaa vihapuheet aivan uusiin sfääreihinsä: vaalit.
Erkki Pulliainen totesi aikoinaan, että on susivihalla ennenkin ratsastettu Brysseliin ja Arkadianmäelle. Kuinkahan moni äänekkäimmistä susivihaajista on ensi vuoden EU-vaaleissa ehdolla? Viha yhdistettynä median tulostavoitteisiin kun on mitä loistavin vaalistrategia.
Kahtiajako näkyy lähes kaikissa asioissa, aina on me ja noi, ja sitä rajaa ei voi ylittää. Vihaa on helpompi ylläpitää, se on turvallista. Surffailin netissä hakusanalla viha. Yoda, tuo soturien mestari, sanoi tunnetusti: pelko johtaa suuttumukseen, suuttumus johtaa vihaan ja viha johtaa kärsimykseen.
Erilaisuuden on sanottu olevan pelottavaa. Sitäkö viha onkin? Erilaisen ja uuden pelkoa? Myös Shakespeare sanoo tragediassaan Antonius ja Kleopatra: “Aikanaan tulemme vihaamaan sitä, mitä pelkäämme.”
Viha on totisesti tuonut tälle planeetalle paljon kärsimystä, mutta mitään se ei ole ratkaissut. Mikä sitten avuksi?
Surffailu tuottaa taas mielenkiintoisen ajatuksen. John Steinbeckin mielestä ihmistä, jota ymmärtää, ei voi vihata ja ymmärtäminen johtaa ystävällisyyteen.
Tästä muistuikin mieleen Jani Toivolan taannoinen Huittisten vierailu. Kysyttäessä vihasta, hän totesi jokaisella ihmisellä olevan oma tarinansa ja ilman sen tarinan kuulemista emme voi ymmärtää toisen vihaakaan.
Kuunteleminen ja ymmärtäminen tarkoittaa kuitenkin toisen kohtaamista, avoimesti. Se vaatii rohkeutta.
Rohkaisisikohan tämä viimeinen, kaikkien tuntema sananlasku ihmisen susimaisuudesta toisille? Sillä kokonaisuudessaanhan se kuuluu: Ihminen on toiselle ihmiselle susi niin kauan, kun ei tiedä, että ovat samanlaisia.